Osa 1
Vanha toverimme Aristoteles määritteli ihmisen eläväksi olennoksi, jolla on logos. Läntisessä perinteessä tästä syntyi muotoilu animal rationale; järkeä käyttävä elävä olento. Ihmisen ja eläimen eron paikaksi määrittyi siis järki tai ajattelu, joksi kreikan logos käännöksissä vakiintui. Aristoteleen käsityksessä juuri logos (koska se on kieltä) tekee ihmisille mahdolliseksi ilmaista toinen toisilleen, mikä on hyödyllistä ja vahingollista ja siten myös mikä on oikein ja väärin. Tämä tarkoittaa kykyä tulevaisuuteen; juuri tämänhetkisyyden ja siinä muotoutuvien tarpeiden ylittämisen kykyä. Tulevan mahdollistaminen on perimmiltään ihmisen kykyä välittää ajatuksia toinen toisilleen. Tämän edellytyksenä ovat kielen avaamat yhteiset käsitteet – kielessä kaikki on yhteistä eikä kenenkään. Ajattelun järjellisyydessä on siis lähtökohtaisesti kyse jostakin yhteisestä ja jaettavasta. Aikakauttamme riivaava oman edun dogmi on siis syvästi järjenvastaista.
Historiallinen, porvarillinen järki (joka hallitsee meitä kaikkia suuresti) kampeaa toverimme Aristoteleen päälaelleen. Porvarillisen järjen perustava harhaluulo on, että sen voimavarat tai jonkinlainen olemus asustaisi autonomisessa yksilössä (tai nykyisin jopa aivoissa!) ja olisi sieltä käsin johdettavissa. Todellisuudessa tämä vallitseva harha on vain eräänlainen maallistunut muotoilu kuolemattoman yksilösielun metafysiikasta, ts. porvarillinen järki on kauttaaltaan metafysiikan läpitunkemaa. Etiikan mahdollisuudelle tällä on ollut ja yhäkin on kauhistuttavat seuraukset.
Nykyajan poliittisessa todellisuudessa porvarillinen järki on yhtäältä menettänyt parhaita perintöjään vanhan sivistysporvariston lähes täydellisen katoamisen myötä ja toisaalta taantunut yhä julkeammin oikeistolaisen kovuuden lakeijaksi. Rahaporvarin ja henkisesti äärimmäisen hämärän kuriin ja eriasteisiin identiteettipakkoihin perustuvan oikeiston paholaismainen liitto on yhäkin poliittisesti täysin mahdollista. Miksi? Koska molempien tahojen järki on luonteeltaan rajoittunutta ja rajoittavaa.
Tämän rajoittuneisuuden yksi keskeinen näyttämö on tietenkin talous. Vaihdannan periaatteessa järki typistyy hyötymisen mahdollisuudeksi ja tämä mahdollisuus sellaisenaan imeytyy itse kielelliseen prosessiin – lyhytnäköinen (siis tulevaisuudeton) oma etu alkaa toimia järjen itsensä paikkana ja äänenä.
Adornon ja Horkheimerin¹ analyysissa porvarillisessa yhteiskunnassa unelmat voidaan toteuttaa muista piittaamatta, sen perustassa on ehdoton yksinäisyys – petkuta tai tuhoudu. Odysseuksen lailla ”Viekas yksittäismatkalainen on jo homo economicus, jollaiseksi kaikki järkevät kerran tulevat. Ja yrittäjällä on kilpailuun astuessaan aina mukanaan muutakin kuin vain ahkerat kätensä.” Tässä asetelmassa valta tunnustetaan kaikkien suhteiden periaatteeksi ja itse järjestä tulee talouskoneiston apuväline. ”Päälliköt ovat viekkaasta Odysseuksesta hyväuskoiseen pääjohtajaan asti rajoittaneet ajattelun järjestelyyn ja hallinnointiin.”
Tähän vielä ripaus psykologiaa ja omahyväisyyttä niin jo on porvarillinen järki valmis muovailemaan aikakautemme kirkkaimmaksi kruunuksi inhimillisen, laskevan älyn. Äly olkoon taikasana kaikkeen, laskeva äly olkoon kaiken mittatikku. Muuta ei järki selvityäkseen tarvitse.
Eritoten tällainen äly rellestää mediassa. Se juoksuttelee itseään seuraavasti:
Äly, raha ja ahkeruus kulkevat yhdessä. Ne suuntaavat sinne missä ovat tervetulleita. Näin ei ole Suomessa koska verotus. Älykkäät hyvätuloiset jättävät Suomen. Tämä on huono juttu. Älyä ei saa rankaista ja sitä verotus on, koska verotuksessa viedään kaikki ja kuka älypää sitä haluaisi. Oma äly on ensin pidettävä rahalla Suomessa ja vasta sitten voidaan odottaa, että ulkomaistakin älyä (investointeja, huippuosaajia) alkaa tulla kotikonnuille. Eikä vain verotus vaan myös kovan luokan peli. Haluaa NHL:ään enemmän kuin Mestikseen. Jos aivoissa on kansainvälistä osaamista niin sama juttu. Miksi jäädä suomensarjaan? Maailma on pelikenttä missä kykyjä mitataan. Poliitikot ovat esteenä. Heillä ei ole kansainvälistä osaamista, kuuluvat suomensarjaan – eduskunnassakin on vain kaksisataa pelipaikkaa. Siksi äly taas karkaa. Ja matemaattinen totuus sanoo, että jotkut ovat parempia kuin toiset. Tälle ei voi mitään koska myös historia. Maastamuutto Amerikkaan kultaa vuolemaan tai Ruotsiin Volvoja hakemaan. Älykkäimmät eli parhaimmat lähtivät silloinkin. Ja Neuvostoliitto ei päästänyt älymystöä maasta – niinkö nyt Suomessakin?²
Edellisen kappaleen kaltainen järjen ja kielen sekamelska ei ole mitenkään poikkeuksellista julkisessa ajattelussa, päinvastoin. Porvarillinen järki tyytyy uusintamaan aina samaa ja sille itselleen tuttua – se ei varsinaisesti uudistu vaikka kuinka hoettaisiin innovaatiota. Lisäksi tällainen järki (joka itse tukeutuu psykologiaan) pyrkii torjumaan kaiken kritiikin eriasteisilla psykologisoinneilla – se leimaa kriittisen ajattelun kielteiseksi asenteeksi, yksilön sisäiseksi ongelmaksi, kateudeksi tai joksikin muuksi vanhalta kristillisyydeltä pöllityksi arveluttavaksi moraalipiirteeksi. Näin siitä huolimatta, että juurikin tunteen ja järjen yksityisyys on patologista; onhan se seurausta keinotekoisesta erottelusta.
Porvarillisella järjellä on aina jotakin menetettävänään ja siksi se ei voi muuta kuin sulkea, erottaa ja peittää. Vain poikkeustapauksessa se voi luovuttaa jotakin kuvitellun itsensä ulkopuolelle. Juuri tämän takia myös kaikki virallinen ”hyväntekeväisyys” on perimmiltään vääryyttä.
Tulevalla vasemmistolla on siis edessään suurehko urakka. Mutta ei toivoton. Järjen olennaisiin piirteisiin voi myös kuulua myötäelämisen kyky. Niin juuri. Myötäeläminen nimenomaan järjen kykynä eikä suinkaan tunteiluna, päälleliimattuna hurskautena tai yksittäiseen ja satunnaiseen emotionaalisuuteen perustuvana moraalina. Järki kykenee tähän kaikkeen koska se on yhteistä ja rajoittamatonta. Kokemuksen ei tarvitse rampautua pysyvästi kapitalistisen talouden rattaissa. Kokemus voi muuttua äärettömästi. Se on järjen kokemus.
—
¹ Katso tarkemmin Theodor Adornon ja Max Horkheimerin klassikkoteos Valistuksen dialektiikka (1944)
² Kappaleen äly on johdettu Kalle Isokallion kolumnista Iltalehdessä 26.1.2015. Kyseessä on tekstuaalinen esimerkkitapaus porvarillisen ajattelun logiikasta, eikä kyse siis ole Isokallion henkilöstä. Katso myös Vasen Kaista- kolumnini 18.4.2014.
—
Huutavan ääni korvassa
Huutavan ääni korvassa on kirjoitussarja, jossa maailmalle, politiikanteolle ja tuolle ohimeneväiselle otukselle nimeltä ihminen otollisia ja keskeisiä kysymyksiä pohditaan vasemmistolaisessa eli kriittisessä ja emansipatorisessa hengessä. Kirjoittaja on tamperelainen teatteriohjaaja ja esitystaiteilija Tommi Silvennoinen.
—
Sarjassa ilmestynyt:
Kirjoitussarjan Huutavan ääni korvassa esittely (10.2.2015)
Sarjan osa 1: Oikea järki (Vasen Kaista 6.3.2015)
Sarjan osa 2: Totuuksia valheista – eli stop ja box (25.4.2015)
Sarjan osa 3: Kreikkalainen alku (5.7.2015)
Sarjan osa 4: Taudin kuva (30.7.2016)
Sarjan osa 5: Psykopolitiikkaa (30.11.2016)
Asiaan liittyy myös Silvennoisen aikaisempi artikkeli:
Mitä vasemmistolainen politiikka voisi saada taiteelta? (7.5.2014)
|||
Kuvat: Cai Melakoski